Petra Miessmer

SAIRAALAUNIKOULUUN TARVITAAN NOPEASTI LISÄÄ RESURSSEJA

Jokainen pienen unihäiriöisen lapsen vanhempi tietää miltä jatkuvien rikkonaisten öiden aiheuttama väsymys tuntuu. Se vie voimat, saa ajatukset sumeiksi ja epätoivoisiksi, ajaa masennukseen, parisuhteen kriisiin ja pahimmillaan vuorovaikutusongelmiin lapsen kanssa. Vaikeat yöt huolestuttavat myös lapsen näkökulmasta; Uniongelmat kun vaikuttavat myös lapsen itsesäätelyyn, hyvinvointiin ja vaikeassa tapauksessa kehitykseenkin.

Neuvoja saa vaihtelevasti neuvolasta, mutta usein niistä ei ole riittävästi apua. Monet vanhemmat ovatkin turvautuneet unikouluun kotona. Ohjeita ja tutkittua tietoa niiden puolesta löytyy sekä netistä, että kirjallisuudesta. Puolivuotiaasta alkaen vauva ei enää tarvitse öisin ruokailua ja terve lapsi voidaan opettaa yöllisten heräämisten jälkeen nukahtamaan uudelleen ilman vanhempien nukuttelua. Joskus kärsivällisesti ja kaikkien ohjeiden mukaan toteutettunakaan unikoulu ei kuitenkaan auta ja tilanne jatkuu entisellään. Voimat loppuvat ja epätoivo valtaa mielen, mikä on vaarallista sekä aikuisen, että lopulta lapsenkin hyvinvoinnille. Etenkin yksinhuoltajan tai muuten yksin vastuuta lapsestaan kantavan aikuisen tällainen pitkään jatkunut elämänvaihe voi ajaa romahduksen partaalle. Se vie myös edellytykset lapsen ensimmäisistä vuosista nauttimiseen ja jättää jälkeensä vain sumuiset muistot juuri niistä vuosista, mitä pidämme elämän tärkeimpinä.

Useissa sairaanhoitopiireissä järjestetään unikouluja kokeneiden ammattilaisten vetäminä. Sairaalaunikouluun päästään lastenlääkärin lähetteellä ja se kestää tavallisesti kolme yötä. Itselläni on kokemusta sekä esikoisen, että kuopuksen unikouluttamisesta ja lopulta myös kuopuksen sairaalaunikoulusta. Esikoinen oppi kotikonsteilla nukkumaan yönsä läpi alle 7kk ikäisenä ja odotimmekin kuin kuuta nousevaa huonosti nukkuvan kuopuksen unikouluttamista tämän saavuttaessa tuon maagisen iän. Kuopus osoittautuikin sitkeämmäksi yöhuutelijaksi eikä yli puolen vuoden, usean unikoulujakson ja kaikkien mahdollisten neuvojen noudattaminen tuottanut tulosta. Meillä heräiltiin edelleen 3–5 kertaa yössä.

Lopulta yksityinen lastenlääkäri antoi lähetteen Raaseporin sairaalan unikouluun, jonne oli yli 4kk jono. Kuulemma jono on joskus yli puolikin vuotta, sillä unikoulua vetää HUS.in alueella neljä kokenutta sairaanhoitajaa joka kolmas viikonloppu. Siinäpä kaikki resurssit koko sairaanhoitopiirissä ja niiden on riitettävä kaikille, jotka apua tarvitsevat. Kuka tahansa, joka on kokenut nämä loputtomat valvotut yöt tietää, miltä tuntuu joutua odottamaan useita kuukausia apua. Kun kuulin tilanteesta hoitajilta, tunsin välittömästi syyllisyyttä paikan viemisestä sellaiselta, jonka yöt ovat ehkä vielä paljon pahempia kuin meillä. Meitä sentään on kaksi tasapuolisesti osallistuvaa vanhempaa ja esikoinen jo eskari-ikäinen.

Itse unikoulu oli todella positiivinen kokemus. Ensinnäkään sairaala ei ollut niin laitosmainen kuin voisi helposti pelätä. Osastolla oli leikkipaikka lapsille, 3 muuta lasta ja vanhempaa kaverina sekä aivan ihanat sairaanhoitajat. Kaikki alkoi iltapäivällä lääkärin tarkastuksella ja lapsen tilanteen kartoittamisella – vain täysin terveitä lapsia voidaan unikouluttaa. Homma menee niin, että vanhempi huolehtii lapsen ruokailuista sekä muista tarpeista ja viettää lapsensa kanssa aikaa säännöllistä rytmiä noudattaen. Illalla vanhempi itse laittaa lapsen nukkumaan sairaalassa lapsen omaan sänkyyn omassa huoneessa. Sitten lähdetään pois ja sairaanhoitajat valvovat monitoreista sekä huolehtivat lapsesta yön yli. He käyvät rauhoittelemassa lasta, jos tämä herää eikä osaa rauhoittua itsekseen. Myös päiväunet nukutaan sairaalassa samalla periaatteella; vanhempi laittaa nukkumaan, hoitajat jäävät valvomaan. Kolmannen yön jälkeisenä aamuna käydään aamurutiinien jälkeen loppukeskustelu ja lähdetään kotiin. Sairaalasta soitetaan seurantapuhelu joidenkin viikkojen kuluttua.

Meillä kaikki meni hienosti; esikoinen nukkui ensimmäisen ja viimeisen yönsä läpi mutta keskimmäisenä heräsi kerran itkeskellen tunnin ajan. Hoitaja oli käynyt kaksi kertaa sinä aikana rauhoittelemassa. Poika viihtyi hyvin reissulla eikä protestoinut pitkiä aikoja nukkumaan laitettaessa. Myös kolme muuta lasta oppivat vanhempien kanssa käytyjen jutusteluiden perusteella nukkumaan paremmin – en osaa tosin sanoa miten tilanne heillä jatkui unikoulun jälkeen. Meillä ainakin nukuttiin paremmin. Ensimmäinen viikko meni lähes kokonaan yöt läpi ja sen jälkeen kuopus on useamman kerran kokeillut miten palvelu kotona pelaa. Tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi kuin aikaisemmin ja herätyksiä on korkeintaan sen kerran yössä. Lapsi rauhoittuu aina lopulta itsekseen eikä itku ole mitenkään hysteeristä. Yleensä ääntä kuuluu vartista puoleen tuntiin emmekä enää käy huoneessa, sillä olemme oppineet, ettei se rauhoita lasta vaan ennemminkin aktivoi tätä.

Sairaalaunikoulu on monelle se viimeinen oljenkorsi, kun mikään muu ei auta ja voimat alkavat ehtyä. En usko, että kukaan vanhempi vie lastaan sinne kevein perustein. Jos ei satu lähellä asumaan pitää itse kustantaa oma majoituskin kolmeksi yöksi, sillä sairaalassa saa yöpyä ainoastaan lapsi. Hoitajien mukaan suurin osa saa merkittävästi sairaalaunikoulusta apua ja vaikkeivat yöt täysin katkottomiksi muuttuisikaan, on sekin jo helpottavaa, että neljän asiantuntijan voimin on tutustuttu lapsen tilanteeseen ja käyttäytymiseen, jonka perusteella on annettu eväitä tulevaan.

Koko Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella tätä tärkeää työtä tehdään neljän omistautuneen ja kokeneen sairaanhoitajan voimin joka kolmantena viikonloppuna. Samanaikaisesti koulutetaan 4 lasta nukkumaan. Jokainen osaa tästä laskea kuinka moni perhe saa sairaalaunikoulusta vuosittain apua. Ensinnäkin omaa vuoroaan täytyy odottaa kohtuuttoman kauan, minkä aikana tilanne voi eskaloitua todella pahaksi. Toisekseen resurssit eivät riitä kaikkien apua tarvitsevien auttamiseen ylipäätään. Sairaalaunikoulujen resursseja on parannettava pikimmiten. Tarvitaan vähintään yhtä monta unikouluun erikoistunutta sairaanhoitajaa lisää, jotta kapasiteetti saadaan tuplattua. Uni on ihmisen tärkeimpiä perustarpeita ja sen puute voi ajaa ihmisen epätoivoon. Lapsiperheiden palveluissa uniongelmia ei pitäisi ohittaa eikä sairaalaunikoulun tehtävää vähätellä. Joskus hyvin nukutut yöt ovat se avaintekijä perheen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin merkittävään paranemiseen. Vanhemman hyvinvointi on avaintekijä lapsen hyvinvoinnissa. Siksi asialla on merkitystä myös lasten oikeuksien näkökulmasta.

Jaa artikkeli

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *