Petra Miessmer

Demokratia ei voi toteutua, jollei äänestäjällä ole mahdollisuutta tietää ketä oikeastaan äänestää. Olisi tärkeää, että julkisesti olisi tiedossa minkä puolesta mikäkin puolue tekee töitä, mitä vastustaa ja mitä puolustaa -ja millä hinnalla. Näennäisestihän se on tiedossa, mutta suurin osa päätöksistä tehdään suljettujen ovien takana kompromissiluonteisissa neuvotteluissa. Siinä ei ole mitään väärää eikä sitä pidä salailla. On selvää, että jokaisella valtuutetulla ja puolueella on omat arvonsa ja prioriteettinsa. Jotta mistään voidaan päästä sopimukseen ylipäätään, on voitava neuvotella luottamuksellisesti. Usein joudutaan luopumaan jostain saadakseen jotain toisaalle. Ongelmaksi muodostuu viestintä, mikäli ensin taistellaan jonkun leikkauksen puolesta ja sitten viestitään omana saavutuksena sitä, ettei se toteutunut. Näitä on haastavaa korjailla somessa ja mediassa, koska ne neuvottelut, missä taistelut käytiin ovat olleet luottamuksellisia.

Some täyttyy esim. joka syksy budjettineuvotteluiden tulosviestinnästä. Valtuutetut julkaisevat toinen toistaan ylpeämmin omista ja puolueensa aikaansaannoksista. Äänestäjä saa lähinnä sen käsityksen, että jokainen asia on jokaisen puolueen saavutus. Kuka tai mikä sitten oli se, jota vastaan taisteltiin? Miksi ihmeessä siellä neuvoteltiin aamuyön pikkutunneille?

Kuntalaisilla ei ole mitään mahdollisuutta tietää mikä puolue todellisuudessa taisteli minkäkin asian puolesta. Jokainen puolue hehkuttaa samoja saavutuksia, vaikka joitakin puolueita vastaan niitä on täytynyt kynsin ja hampain puolustaa. Koska tiedetään, ettei neuvotteluiden asetelmia saa tuoda julki, voi jälkeenpäin mainostaa itse saaneensa aikaan ihan mitä huvittaa. Tämä sotii täysin demokratian periaatteita vastaan.

Suomessa on yksi maailman parhaista peruskouluista. Sen jatkona meillä on maksuton toinen ja kolmas aste, jotka omalta osaltaan toteuttavat mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kenestä vaan voi tulla ihan mitä vaan; ainakin periaatteessa. Osa meistä kuitenkin menestyy huonommin kuin toiset, eikä omaa polkua tahdo löytyä. Aina on joku, joka putoaa kyydistä eikä oppimisen tuki riitä nappaamaan kiinni kädestä ennen kuin on myöhäistä.

VARHAISKASVATUS

Laadukas varhaiskasvatus on todistetusti hyödyllistä lapselle ja tasoittaa tietä kohti peruskoulua eri lähtökohdista tuleville pienokaisille. Sen osallistumisaste on kuitenkin Eurooppalaisittain verrattuna Suomessa alhainen, eikä sen vuoksi tavoita tarpeeksi suurta osaa lapsista. Toisaalta päiväkotien välillä on suuria eroja eikä varahaiskasvatus ole tasalaatuista. Ongelmia on osaavan henkilökunnan löytämisessä ja liian suurten ryhmien sekä pienten resurssien kanssa. Pääsevätkö lapset syliin? Tulevatko kaikki kuulluksi ja nähdyksi? Onko toiminta suunnitelmallista ja kuinka pitkälti päivät kuluvat lähinnä selviytymisessä?

Ratkaisuja:

– Esiopetus tulee laajentaa 2-vuotiseksi valtakunnallisesti
– Kotihoidontukea tulee maksaa vain siihen saakka, että lapsi täyttää 2 vuotta
– Varhaiskasvatusmaksut on saatava alemmaksi
– Ryhmäkokoja on pienennettävä
– Lastentarhanopettajien ja hoitajien palkkoja on nostettava
– Myös varhaiskasvatuksessa on taattava riittävät resurssit erityiseen tukeen
– Jokaiseen päiväkotiin tulee palkata yksi-kaksi kiertävää sijaista, jotta omien aikuisten ollessa poissa se sijainen on myös tuttu ja turvallinen.
– Varhaiskasvatuksen kehittämisessä on kuunneltava alan asiantuntijoita eli opettajia ja hoitajia tarkalla korvalla

PERUSKOULU

Etenkin poikien lukutaito heikentyy vuosi vuodelta eikä yhä kasvava määrä nuorista omaa riittäviä elämän perustaitoja peruskoulusta toiselle asteelle siirtyessään. Toisalla asteella on vaikea menestyä elleivät peruskoulun eväät ole riittävät. Luokalta toiselle siirrytään peruskoulussa usein vajavaisella menestyksellä. Hiljattain maassamme toteutettu inkluusio, jossa erityistä tukea tarvitsevat oppilaat sijoitetaan tavallisiin luokkiin vaikeuttaa kaikkien oppimista. Inkluusion toteutuksesta tulikin kuntien säästökeino eikä erityistukeen koskaan panostettu. Opettajat ovat pulassa yksin isoissa ryhmissään.  Ehkä olisi kuitenkin syytä harkita parin askeleen ottamista taaksepäin ja palauttaa erityisluokkia. Joka tapauksessa tukea on oltava saatavilla riittävästi, jotta kaikki pysyvät mukana.

Ratkaisuja:

– Kouluissa tarvitaan enemmän resursseja kuraattoreiden, psykologien ja erityisopettajien palkkaukseen sekä ylemmillä luokilla opinto-ohjaukseen.
– Nuorisotyökentän kanssa yhteistyötä olisi syytä tiivistää. Koulun ulkopuolella oppimista olisi järkevää lisätä ryhmätyötaitojen ja yhteishengen kehittämiseksi. Mm. leririkoulut tulisi kirjata opetussuunnitelmiin.
– Luokkien koot on rajattava pienemmiksi ja tilat on kyettävä järjestämään riittävän rauhallisiksi.
– Inkluusiosta on osittain luovuttava ja erityisen tuen luokkia on palautettava.
– Peruskoulun luokalta toiselle siirtymisessä on tiukennettava osaamisen kriteereitä.
– Peruskoulun kehittämisessä on kuunneltava alan asiantuntijoita eli opettajia tarkalla korvalla

TOINEN JA KOLMAS ASTE

Kun keskustellaan koulutuksesta, keskitytään liian usein pelkästään lukioon ja akateemisiin opintoihin sen jatkona. Ammatillinen koulutus ja ammattikorkeakoulutus jäävät ikään kuin toiseksi vaihtoehdoksi, ellei menestys riitä akateemiselle tielle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Ensinnäkään akateeminen maailma ei sovi läheskään kaikille. Toisekseen yhteiskunta tarvitsee edelleen tekijöitä monille käytännön aloille. Kolmanneksi opintoja voi jatkaa niin yliopistoon, kuin ammattikorkeakouluunkin yhtä lailla ammattitutkinnolla- kuin ylioppilaanakin. Tulevaisuuden työelämä tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän monialaisuutta ja alati muuttuvia taitoja. Joitain ammatteja katoaa automaation ja digitalisaation korvatessa ihmisen ja toisaalta uusia ammatteja syntyy jatkuvasti. Myös käytännön työn osaajille on tarvetta tulevaisuudessa. Kukaan ei halua robottia korvaamaan lähihoitajaa eikä asiakaspalvelua. Vielä ei ole keksitty miten suuri tapahtuma kasataan pelkällä digiloikalla ja robotiikalla tai miten ruoka valmistuisi alusta loppuun ravintolan lautaselle ilman kokkia.  Tulevaisuudessa tarvitaan molempia, kuten tänäkin päivänä; sekä ammattilaisia, että maistereita. Yleissivistäviä opintoja on oltava riittävästi sekä lukiossa, että ammatillisissa oppilaitoksissa, jotta jokaisella nuorella aikuisella on riittävät sivistyksen eväät hyvään elämään.

Minusta kaikilla valtion eli veronmaksajien rahoittamilla opinnoilla on myös oltava päämäärä. Yliopistossakin opiskelijalla tulisi olla jokin tavoite sille, mitä käytännön korvausta aikoo yhteiskunnalle tarjota opinnoistaan. Se voi olla tutkimusta tai opetusta tai se voi olla korkean ja monialaisen osaamisen vaativaa työtä, mutta sivistys itsessään ei hyödytä ketään, jos se jää pelkästään yksilön itsensä arvoksi. Sen tulee heijastua jollakin tavalla kaikkien yhteiseksi hyödyksi.

Ratkaisuja:

– Ammatillisten opintojen arvoa toisen asteen valinnoissa on nostettava
– Peruskoulun viimeisillä luokilla on annettava enemmän ohjausta ja tukea nuoren opintielle. On oltava aikaa ja osaamista nuoren haaveiden, vahvuuksien ja mahdollisuuksien pohjalta oikean tien löytämiseksi.
– 10-luokka ei ole epäonnistuminen vaan uusi mahdollisuus
– Oppisopimus on hieno vaihtoehto monien alojen ammattilaiseksi. Sen arvostusta on nostettava.

Pitkä teksti ja aivan liian vähän asiaa. Tässä nyt kuitenkin päällimmäisiä ajatuksiani. keskustelen tästä teemasta enemmän, kuin mielelläni koska tahansa lisää. Luultavasti kirjoitankin.

Kun leikkaamme varhaisen tuen palveluista, leikkaamme koko yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Kukaan meistä ei voi hyvin, jos toiset meistä voivat huonosti. Toisten huono-osaisuus vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Se näkyy turvattomuutena ja se näkyy taloudessa. Se näkyy kaupunginosien vetovoimassa ja se näkyy populismin kasvuna. Se vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla kaikkien ihmisten elämään.

Kun panostamme lasten ja nuorten palveluihin, lastensuojeluun, kolmiportaiseen tukeen, mielenterveyspalveluihin, neuvolan perhepalveluihin jne., me investoimme kaikille turvallisempaan ja taloudellisesti tuottavampaan tulevaisuuteen. Kysymys ei ole pehmeiden ja kovien arvojen vastakkainasettelusta. Investoiminen ihmiseen on yksinkertaisesti taloudellisesti kannattavaa.

Kun me puhumme mahdollisuuksien tasa-arvosta, emme voi tuudittautua peruskoulun ja oppivelvollisuuden varaan. Ihan liian monta kertaa olen saanut kuunnella ylimielisiä lausahduksia siitä, miten jokainen on oman onnensa seppä, koska meillä on ilmainen peruskoulu. Ei siellä koulussa voi menestyä, jos koko elämän perusta on pelkkää sosetta. Jos ei sosiaalisia taitoja ole opittu, jos ei kukaan ole kannustanut eikä kuullut, on vaikeaa menestyä opin tiellä. Monesti lapsuus on voinut olla niin turvaton, ettei lapsella ole mitään edellytyksiä selvitä suuressa luokassa täysin toisenlaiset lähtökohdat saaneiden kanssa.

Aito mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu vasta, kun lasta tuetaan syntymästä sakka lapsen ja perheen tarpeiden eikä sen hetkisten säästöbudjettien perusteella.

Kun leikkaamme varhaisen tuen palveluista, leikkaamme koko yhteiskunnan tulevaisuudesta. Siksi kuntien budjeteissa ei koskaan saisi höylätä tasaisesti jokaiselta toimialalta mielikuvituksen puutteessa. Päinvastoin, olisi pelkästään kannatavaa investoida kestävään tulevaisuuteen tukemalla oikeasti riittävillä resursseilla lapsia, lapsiperheitä ja nuoria.

Eikös me kaikki vihervassari-ituhipit olla vegaaneja? Näinhän sitä saatetaan ajatella, ja tietenkin me haluamme tehdä kaikista maailman muistakin ihmisistä vegaaneja. Tai ehkä tässäkin puolueessa löytyy näkökulmaa ja elämäntapaa yhtä moneksi kuin muissakin puolueissa. Puoluettamme yhdistää halu pysäyttää ilmastonmuutos sekä pyrkimys kestävämpään tulevaisuuteen ja monimuotoisen luonnon säilyttämiseen. Näissä taisteluissa myös ruoantuotannolla on olennainen rooli.

On melko kiistämätöntä, että nykyinen eläinperäisten tuotteiden kulutus on kestämätöntä. Ruoantuotanto aiheuttaa yhtä paljon päästöjä kuin liikenne. Ilmastovaikutuksista valtaosa syntyy rehun tuotannosta ja eläinten kasvatuksesta ja jopa 70 % kaikesta ihmisen käyttämästä vedestä käytetään tähän. Samalla luonnon monimuotoisuus on uhattuna, kun elinympäristöjä häviää laidunmaiden ja viljelysten tieltä. Ei siis ole ihan tuulesta temmattua väittää, että etenkin paljon laidunmaata edellyttävän lihan ja maitotuotteiden tuotantoa on saatava vähennettyä, jos haluamme pitää tämän planeettamme ihmisellekin elinkelpoisena. Näin ollen juuston ja pihvin mussutusta nyt vaan on vähennettävä, vaikka se niin taivaallisen hyvää onkin.

Itse en ole vegaani tai edes kasvissyöjä vaan ns. ”fleksaaja”. Teen parhaani vähentääkseni eläinperäisten tuotteiden osuutta valinnoissani ja yritän ottaa huomioon myös kestävyyden kaikki ulottuvuudet niitä tehdessäni. Se on haastavaa, se vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, mutta tärkeintä onkin jatkuva parantaminen eikä täydellisyys. Musta on tärkeää nostaa tietoisuutta ja hyviä esimerkkejä keskusteluun niin kotona lasten kanssa, vapaa-ajalla ystävien ja tuttavien kanssa kuin päätöksenteossakin. Sen lisäksi, että eläinperäisten tuotteiden kulutusta olisi viisasta vähentää, on paljon merkitystä myös sen eläinperäisen tuotteen alkuperällä. Lihan tuotannon kestävyys on aivan eritasolla Brasiliassa kuin Suomessa. Eläinperäistenkin tuotteiden hiilijalanjäljissä on eroja; on esim. ilmaston kannalta fiksumpaa suosia siipikarjaa tai kestävästi kalastettua kalaa, kuin naudanlihaa ja juustoa. Eläinoikeudellisesta näkökulmasta hommasta tuleekin sitten vielä mutkikkaampaa, sillä esim. broilerintuotanto on yksi brutaaleimmista eläinteollisuuden muodoista.

Tässä on esimerkkejä mun valinnoista, joilla pyrin tekemään meidän perheemme ruokailusta kestävämpää. Näitä saa vapaasti hyödyntää. Otan todella mielelläni perusteltua kritiikkiä ja uusia ideoita vastaan.

– Punaista lihaa (possu, nauta) valmistetaan maksimissaan kerran viikossa. Kun sitä lihaa ostetaan, valitaan aina kotimaista ja ensisijaisesti luomua ja jos löytyy niin välillä esim. riistaa.

– Kanaa syödään yhdellä-kahdella aterialla viikossa ja valitaan aina kotimaista – mieluiten luomua.

– Maitotuotteista valitaan aina kotimainen ja luomu, jos mahdollista. Kahvimaidossa meillä on siirrytty kokonaan kaurapohjaiseen.

– Kasviksissa ja hedelmissä kiinnitän huomiota alkuperämaahan, jos ei kotimaista ole tarjolla. Tomaatit ja kurkut ostan ensisijaisesti närpiöläisinä. Hedelmiä on pakko ostaa kauempaa tuotuna, mutta kai silläkin on väliä, ostanko Perulaisia vai Eurooppalaisia avokadoja tai mandariineja. Täytyy tunnustaa, että myös alkuperämaan sosiaalisella kestävyydellä on merkitystä. En esim. osta mitään ikä tulee Israelista.  

– Kahvin, sokerin, kaakaon ja teen ym. tulee aina olla reilun kaupan tuotantoa. Hunajaa saa onneksi kotimaisenakin.

Ei me aina onnistuta ja välillä me fuskataan. Kun on kiire ja väsymys, ei vaan voi vaatia aina itseltään täydellisyyttä. Mutta ihan aina voi parantaa ja oppia uutta. Pikkuhiljaa pienet muutokset sulautuvat perusarkeen eikä sitä edes itse muista tehneensä joskus toisenlaisia valintoja. Jos me saataisiin vaikka punaisen lihan kulutus puolitettua globaalisti, niin me olisimme jo huomattavasti kestävämmällä tiellä. Suurin osa lihasta napostellaan rikkaissa länsimaissa, joten kyllä – se on myös ja varsinkin meidän suomalaisten ja muiden hyvinvointivaltioiden kansalaisten ongelma. Eli tsempataan ja kokeillaan uutta. Ei kaikesta tarvitse sentään kokonaan luopua ainakaan heti.


Olemme osa luontoa emmekä sen yläpuolella. Tämän ymmärtäminen on globaalin hyvinvoinnin edellytys. Isoin syy ympäristökriiseihin on itsemme erottaminen muusta luonnosta. Luonto on käytännössä kaikkeus ympärillämme, ja jotta se säilyisi monimuotoisena ja tasapainoisena, on meidän kohdeltava sitä oman olemassaolomme edellytyksenä.

Lähiluonto on jotain, mistä puhumme, kun kaipaamme ympärillemme sitä vihreää, happea tuottavaa ja raikasta, mitä asfaltti ja betonirakennusten seinät tukehduttavat. Kaipaamme yhteyttä siihen, mistä olemme syntyneet. Kukaan ei voi hyvin ympäristössä, joka ei tarjoa tätä yhteyttä. Siksi jokaisella pitää olla mahdollisuus päästä muutamalla askeleella puiden, pensaiden, hiekkateiden, veden ja elävien organismien äärelle.

Kasvavan kaupungin suunnittelussa on keskityttävä ensisijaisesti tiivistämään keskusta-alueita ja säilytettävä luontoalueita, olivat ne sitten pieniä puistoja, ryteikköjä tai isompia virkistysalueita. Luonnon monimuotoisuudesta on huolehdittava suojelemalla riittävästi alueita.

Runsas ja helposti saavutettava lähiluonto tarjoaa mahdollisuuden yhteiseen tekemiseen ja liikkumiseen. Siellä hiihdetään ja lenkkeillään, siellä retkeillään ja pidetään picnichetkiä. Toisaalta voimme suojella luontoamme yhteisöllisyyttä luovissa talkoissa. Itse olen jäänyt suorastaan koukkuun roskakävelyihin ja jättipalsamin kitkentään.

Lähiluontoa tarvitaan myös koulujen ja päiväkotien pihoille. Kosketuksesta maaperän monimuotoiseen bakteeristoon on tutkitusti hyötyä kasvavan ihmisen immuunijärjestelmälle. Lasten tulisi saada laittaa useammin kätensä multaan ja sammaleeseen. Kaikille oma perhe ei välttämättä tarjoa mahdollisuutta säännölliseen luontoliikkumiseen hiekkalaatikkoa kauempana, mutta kouluissapa luonto voitaisiin tuoda lähelle. Sen lisäksi, että monipuoliset mikrobit rikastavat immuunipuolustusta, lapset voivat oppia viljelemään kasveja ja liikkumaan epätasaisessa maastossa. Kun rakennetaan uusia kouluja ja remontoidaan nykyisiä, olisi tärkeää huomioida tämä suunnittelussa. Hyvä esimerkki isosta luontopihasta on Mårtendahl Skola Martinlaaksossa. Eskariltani kysyttäessä piha on suurin syy, miksi eskarissa on kuulemma kivempaa, kuin dagigsessa oli.

VANHEMPAINVAPAAT

Suomessa perhevapaat jakautuvat epätasa-arvoisesti sekä isän, että äidin näkökulmasta. Naiset pitävät edelleen yli 90 % vanhempainvapaista ja viidennes isistä ei pidä edes isille korvamerkittyä osaansa. Perhevapaauudistuksesta on puhuttu vuosia.

Hallitus on jättänyt eduskunnan lausuntokierrokselle esityksen vuonna 2022 voimaan astuvasta perhevapaauudistuksesta, jossa kumpikin vanhemmista saa 160 päivärahapäivää. Näistä toiselle vanhemmalle voisi halutessaan luovuttaa 63 päivää. Lisäksi äidillä on vapaata 40 päivärahapäivää ennen synnytystä. Lapsi voitaisiin siis tulevaisuudessa pitää kotona ansiosidonnaisella vanhempainpäivärahalla 12,8kk nykyisen noin 10kk sijaan. Uudistus tuo vanhempainvapaisiin myös joustoa, koska päivärahapäiviä voi pitää useassa osassa, kunnes lapsi täyttää 2 vuotta ja vanhemmat voivat pitää vapaita joustavasti vaikka eri päivinä samalla viikolla.

Uudistuksen tavoitteena on nimenomaan tasata perhevapaiden jakoa molemmille vanhemmille. Tähän mennessä isille merkityt perhevapaaoikeutta lisänneet uudistukset ovat lisänneet isien vapaiden käyttöä, joten näin voidaan olettaa tapahtuvan jatkossakin. Isillä tulee olla yhtäläinen oikeus pienen lapsensa hoitamiseen, kuin äidilläkin ja äidillä taas yhtäläinen oikeus työhön paluuseen, kuin isilläkin.

Musta tämä uudistus on tärkeä ja kaikkien kannalta reilu. Yhteen asiaan kiinnittäisin kuitenkin vielä huomioita: Tällä hetkellä ansiosidonnaisessa päivärahassa on tuloraja, joka tarkoittaa hyvätuloiselle käytännössä sitä, että tulot tippuvat jopa alle 50 %.iin vanhempainvapaajakson aikana, kun ansiosidonnaisen periaatteessa pitäisi olla noin 70 % tuloista. Tämä ei kannusta parempituloista pitämään vapaata tasa-arvoisesti pienempituloisen vanhemman kanssa. Mielestäni on kansantaloudellisesti tarpeetonta asettaa kattoa päivärahalle koska kyse on loppupeleissä lyhyestä ajanjaksosta. Sillä voi kuitenkin olla merkitystä perheen kokonaistaloudelle ja se ohjaa edelleen useimmiten isää luovuttamaan täydet 63 päivää äidille, joka useimmissa tapauksissa on se pienempituloinen.

KOTIHOITO VAI PÄIVÄKOTI?

Vanhempainvapaiden jälkeen lapsi on siis yli 1-vuotias. Onko tämä valmis päiväkotiin varhaiskasvatuksen pariin vai pitäisikö vielä jäädä hoitovapaalle? Moni näkee, että lasten on hyvä olla kotihoidossa vähintään 1,5–2-vuotiaaksi saakka.

Suomessa lasten osallistuminen varhaiskasvatukseen on selvästi vähäisempää, kuin muissa Pohjoismaissa. Naisten työllisyyden sekä ura- ja palkkakehityksen näkökulmasta tilanne on ongelmallinen. Esimerkiksi työeläke on naisilla 34 % pienempi kuin miehillä ja kotihoidontuelle jäävät kaikkein useimmiten heikossa työmarkkina-asemassa olevat naiset ja maahanmuuttajat. On sanomattakin selvää, että pitkät kotihoidon jaksot poissa työelämästä vaikuttavat urakehitykseen ja eläkekertymään negatiivisesti ja se heikentää miesten ja naisten palkkatasa-arvoa entisestään.

Entä lapsen näkökulma? Näinkö nyt yritän patistaa liian pieniä ihmisen alkuja äidin turvallisesta sylistä laitokseen? Keskustelu tästä teemasta on melkoisen polarisoitunutta ainakin somessa, vaikka siinä on näkökulmia kerrakseen.

On selvää, että lapsi hyötyy varhaiskasvatuksesta monella tavalla siinä missä yhteiskuntakin. Laadukas varhaiskasvatus mm. kehittää sosiaalisia taitoja sekä parantaa myöhempää menestystä koulupolulla. Hyötyjä on esitelty monipuolisesti mm. tässä opetushallituksen julkaisussa.

Mutta onko varhaiskasvatus aina laadukasta? Ei välttämättä. Jos päiväkodin resurssit ovat heikot, henkilökunta vaihtuu tiuhaan ja alueella on runsaasti erilaisista syistä huonompiosaisia asukkaita, joiden lapset tarvitsevat erityistä tukea niin kielellisesti kuin sosiaalisestikin, on vaikea toteuttaa suunnitelmallista varhaiskasvatusta laadukkaasti. Lisäksi ryhmäkoot ylittyvät liian usein ja merkittävästi. Pahimmillaan päiväkoti voi olla herkemmälle lapselle stressaava ympäristö, jossa kukaan ei ehdi ottamaan syliin eikä kuulemaan tai näkemään. Tällä voi olla pitkäkestoisia seurauksia.

Onko kotona sitten aina parempi? Ei. Se, minkälaisen alun lapsi saa elämälleen kotona riippuu käytännössä täysin vanhemmista. Suurin osa vanhemmista pystyy tarjoamaan lapselleen järkevän vuorokausirytmin, hoivaa, rakkautta, turvallisuutta ja kehittäviä aktiviteetteja. Jos tilanne on ihanteellinen, ei ole mitään kiirettä saatella lasta varhaiskasvatuksen tielle vielä 1 tai edes 2-vuotiaana. Tilanne kuitenkaan ei aina ole kovin ihanteellinen. Vanhemmat voivat kokea uupumusta, käydä läpi mielenterveysongelmia, tarjota eri syistä niukasti virikkeitä ja ulkoilua lapselle jne. Varhaiskasvatuksessa tasataan lapsille eväitä, joita jokainen saa kotoaan eri kokoisella kauhalla.

Kysymys ei ole yksinkertainen. Siksi toivoisin, että keskustelua käytäisiin kiihkottomammin. Ei ole olemassa yhtä totuutta tässäkään. Itse hoidin esikoistani kotona 2-vuotiaaksi ja kuopus aloitti päiväkodissa jo 1-vuotiaana. Esikoisen ollessa taaperoikäisenä kotona tein 2 päivää viikossa töitä ja isäni hoiti tätä. Se oli ihana vuosi. Kuopuksen kohdalla jaoimme vanhempainvapaapäiviä mieheni kanssa viikkojen sisällä eri päiville ja raavimme päämme puhki siitä, miten se järjestellään kelan kanssa, kun ei isyys- ja vanhempainvapaata voinut virallisesti pitää samaan aikaan eri päivinä. Meillä oli hyvä tuuri päiväkodin suhteen. Molemmat sopeutuivat nopeasti, kuopus vielä nopeammin kuin esikoinen. Päiväkodissa on aivan ihana henkilökunta ja toiminta todella laadukasta. Tiedän, että tilanne voi olla hyvin toisenkin lainen. Joskus ei löydy läheltä edes vapaata päiväkotipaikkaa.

Jokainen tekee ratkaisunsa varhaiskasvatuksen ja kotihoidon välillä montaa näkökulmaa huomioiden. Lähtökohtaisesti kuitenkin toivon yhteiskunnan kannustavan kotihoidosta varhaiskasvatuksen tielle viimeistään 2-vuotiaana sekä äidin, että lapsen näkökulmasta. Siksi kotihoidontukea ei pitäisi maksaa enää lapsen ollessa tämän vanhempi. Varhaiskasvatuksen laatu taas paranisi kaikkein nopeiten takaamalla siihen kunnon resurssit. Opettajien ja hoitajien palkkoja on nostettava tuntuvasti ja koulutuspaikkoja lisättävä, jotta huutavasta henkilökuntapulasta päästäisiin viimein eroon ja päiväkodissa voitaisiin keskittyä laadukkaaseen kasvatukseen selviytymisen sijaan.

Puoluekurista puhutaan, kun punnitaan milloin puolueen jäsen tai luottamushenkilö voi julkisesti tai äänestyksessä ilmaista puolueen yleisestä linjasta eriävän kantansa. Eniten merkitystä sillä on silloin, kun kaupunginvaltuutettu tai kansanedustaja puntaroi äänestystä, jossa ryhmän yhteinen kanta ei vastaa oman arvomaailman käsitystä.

Perinteisillä suurilla puolueilla (Dem, Kok, Kepu) on sanottu olevan kovempi kuri kuin pienemmillä (vihreät, vas.) ja uudemmilla (PerusS.) puolueilla. Vihreät pitää itseään varsin kurittomana ja keskustelevana puolueena. Vantaan Vihreiden valtuustoryhmässä on sallittu poikkeava äänestyskäyttäytyminen.

Puoluekuria tarvitaan eduskunnassa mm. siksi, että hallituspuolueiden irrottautuminen hallituksen linjasta asettaa hallituksen hankalaan asemaan eikä yhteisesti sovittuja tavoitteita välttämättä saada läpi. Kaupunginvaltuustossa ei ole varsinaista hallitusta ja oppositiota, mutta neuvotteluja käydään puolueiden välillä käytännössä aina ennen valtuuston kokouksia. Jos valtuustoryhmä on sopinut neuvotteluissa äänestävänsä jollakin tavalla ja liian moni yksittäinen valtuutettu ryhmässä poikkeaa sovitusta, menee puolueelta helposti uskottavuus ja luotettavuus. Neuvotteluissa on voitu myös sopia kompromissista jossakin toisessa kysymyksessä, jossa oma tavoite voisi mennä eteenpäin.

Ongelmallista puoluekuri on silloin, kun valtuutettu tai kansanedustaja kokee, että pettää omat arvonsa, lupauksensa tai äänestäjänsä äänestäessään ryhmänsä mukaisesti. Nämä saattavat toisinaan olla todella merkittäviä kysymyksiä. On joskus vaikea punnita sen välillä, kannattaako yhdessä kysymyksessä äänestää arvojensa vastaisesti puolueen saavuttaessa sen vuoksi voittoja toisessa kysymyksessä. Puoluekuria esiintyy myös ihan tavallisten puolueen rivijäsenten tai yhdistysten luottamushenkilöiden mielipiteen vapautta punnitessa. Itse näen asian niin, että lähtiessään puolueen jäseneksi sitoutuu tiettyihin perustavanlaatuisiin arvoihin, joiden vastaisesti toimiminen on väärin ja haitallista puolueelle. Tällaisia arvoja vihreissä ovat esim. ihmisoikeuksien puolustaminen ja ilmastonmuutoksen sekä ympäristön biodiversiteetin köyhtymisen hillintä.

On kuitenkin paljon käytännön poliittisia kysymyksiä, joissa oma kanta saattaa poiketa vahvastikin puolueen kannasta. Pidän erittäin tärkeänä, että jokaisella on oikeus mielipiteensä ilmaisuun. Itselleni sellaisia kysymyksiä on tullut monesti vastaan esim. Helsingin kaupunginsuunnittelussa, mikä koskee muutakin pääkaupunkiseutua tai Suomea. Vastustan esim. Malmin kentän purkamista ja asuntorakentamista sen tilalle tai Pasilasta lentoaseman ali Keravalle johtavaa tunnelirataa.

Ei ole helppoa vastausta siihen, milloin puoluekuri on tarpeen ja milloin siitä tulisi pidättäytyä. Jokaisella luottamushenkilöllä pitää olla oikeus seisoa omien arvojensa takana ja harkita itse näkemyksiään. Toisaalta puolue ei saa eteenpäin yhteisiä tavoitteitaan, jos liian moni käyttäytyy ryhmän vastaisesti. Periaatteessa kallistun enemmän kurittomuuden kannalle, mutta se on aina tapauskohtaista ja todella hankala kysymys.

Tasa-arvo tai feminismi ovat käytännössä lähes sama asia, kun puhutaan naisten ja miesten välisestä yhdenvertaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista. Kukapa meistä ei kannattaisi sukupuolten välistä tasa-arvoa? Jos joku ei kannata, niin tuskin kovaan ääneen ainakaan sitä tunnustaa, paitsi ehkä Donald Trump. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, miten se toteutuu ja minkälaista on liikehdintä teeman ympärillä, tekeekin siitä paljon mielenkiintoisemman teeman.

Historiallisesti katsoen sukupuolten välinen tasa-arvo on kulkenut pitkän tien ja toteutuu jo verrattain hienosti länsimaissa. Ei siitä niin kauaa ole aikaa, kun naisilla ei ollut äänioikeutta, avioliiton sisäinen väkivalta oli hyväksyttyä eikä ravintolaan ollut asiaa ilman miessaattajaa. Monet meille itsestään selvät oikeudet ovat edelleen lasten kengissä useissa kulttuureissa. On hyvä muistaa, miten tärkeää työtä naisasialiikkeet ovat tehneet oikeuksiemme eteen pitkin sivistyksen historiaa.

Miksi feminismi-sana sitten kalahtaa korvaan luotaan työntävänä niin monelle? Niin se tekee minullekin. En koe poliittisia naisjärjestöjä itselleni läheisiksi enkä tunne feminismiä käsiteenä omalle kielelleni sopivaksi. Vaikka taistelusta naisten oikeuksien puolesta on annettava useille vahvoille naisille ja naisasialiikkeille tunnustusta, en koe liikettä omakseni tämän päivän Suomessa. Miksi? Ei täälläkään sentään valmista ole. Perhevapaat jakautuvat edelleen valtaosin naisille, palkoissa on edelleen isoja eroja, näyttäviä naisia ei edelleenkään oteta vakavasti. Olen itsekin saanut vakuutella koko aikuisen ikäni osaamistani enkä ole suinkaan välttynyt setämiesten asiattomalta käytökseltä. Olen joutunut tunnustamaan, että nainen on käytännössä 40-vuotiaaksi saakka tyttö ja sen jälkeen ämmä. Etenkin työelämässä olen havainnut useissa tilanteissa, että olisin päässyt hitosti helpommalla, jos jalkovälissäni olisi munat. Ja silti, en koe naisasialiikettä omakseni.

Ehkä syytä on hyvä etsiä tasa-arvon toisesta päästä, miesten oikeuksista. Mulla on ollut elämäni aikana yhtä monta hyvää ystävää molemmista enemmistösukupuolista. Olen tullut kohdelluksi hyvin ja huonosti sekä naisten, että miesten kanssa ja oppinut tuntemaan tarinoita molempien näkökulmasta. Jos naiset kohtaavat epätasa-arvoa, kohtaavat sitä miehetkin. Huoltajuuskiistoissa äidin asema on huomattavasti vankempi kuin isän, pojat menestyvät koulussa tyttöjä huonommin ja kuolevatkin nuorempina. Koska emme kumpikaan tule aina kohdelluksi yhdenvertaisina elämässä, on helpompi puhua tasa-arvosta kuin feminismistä, joka jo terminä viittaa naiseen. Tottakai olen feministi, jos perehdymme sanan nykyiseen merkitykseen, mutta koska kyse on käytännössä samasta asiasta, kuin tasa-arvo, puhun mieluummin termillä, joka kuvaa asiaa ymmärrettävämmin.

Nyt kun olen käsitellyt tämän jatkuvasti keskustelua herättävän termien taistelun, voin sanoa sen, millä on merkitystä. Me kaikki voimme paremmin, jos tulemme kohdatuiksi ihmisinä, emmekä sukupuolemme edustajina. Me kaikki olemme onnellisempia, jos saamme olla omia itsejämme. Koska sukupuolemme ylipäätään ovat moninaisia, ei ole järkeä punkea meitä patriarkaaliseen 50-luvun sukupuoliroolien muottiin. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä millä leluilla kukin leikkii pienenä tai kuinka maskuliinisena tai feminiinisenä esiinnymme.

Onkin hyvä, että nykyään ymmärretään jo varhaiskasvatuksesta alkaen kohdella lapsia sukupuolisensitiivisesti – tai ainakin siihen pyritään. Sensitiivisyys ei toki ole sama asia kuin neutraalius. Kyllä, on ihan ok, että edelleen suurin osa meistä on joko naisia tai miehiä. Ei – kukaan ei yritä poistaa sukupuolien olemassaoloa. Tavoite on, että kaikki saavat kasvaa omaksi itsekseen ilman ulkopuolisia paineita. Tiukoista sukupuolirooleista kärsivät naiset siinä missä miehetkin. Miehillä on sukupolvien trauma sotien jälkeisen ajan puhumattomuuden kulttuurista ja tunteiden ilmaisun kielteisyydestä. Naiset ottavat kotona edelleen suuremman vastuun ja joutuvat taistelemaan enemmän saadakseen saman aseman, kuin miehet. Ja sitten meillä on muun sukupuoliset, joiden täytyy edelleen vakuutella olemassaolonsa oikeutta. Musta meidän pitäisi kannustaa kaikkia kukkimaan niillä väreillä, mitkä itselleen sopivat.

Työtä tasa-arvon toteutumisen eteen on vielä suomessakin paljon, kaikille sukupuolille. Tässä työssä olen mielelläni mukana; poikien äitinä, johtajanaisena, kaikkien mahdollisten sukupuoli-identiteettien ystävänä, intohimoisena siivoajana, itsenäisenä ajattelijana, heikompien äänekkäänä puolustajana ja periksiantamattomana työmyyränä ylpeästi omana itsenäni.  

Työelämä on ollut murroksessa jo pidemmän aikaa, eikä loppua ole näkyvissä. Aikamme trendejä ovat mm. pätkätöiden yleistyminen, etätyöskentely, digitalisaatio, korkean osaamisen tarpeen lisääntyminen ja itsensä työllistäminen. Osa ammateista pikkuhiljaa katoaa, mutta uusia syntyy tilalle.

Jatkossa ei riitä, että opiskelemme itsellemme ammatin ja/ tai akateemisen tutkinnon peruskoulun jälkeen, vaan meidän on sopeuduttava koko työelämän läpi jatkuvaan oppimiseen. Jos ennen vanhaan työnantajia oli ollut ennen eläkkeelle siirtymistä 2–3 tai ehkä vain se yksi, on tulevaisuudessa todennäköisempää, että työnantajan lisäksi ammattejakin on useampia. Yksi ammattitaito ei ehkä riitä, vaan useissa tehtävissä tarvitaan monialaista osaamista. Tämä kehitys on vahvasti näkyvillä jo nyt.

Vaikka korkean teknologian työ tulee luomaan yhä enemmän mahdollisuuksia, uskon, että palvelutyö tulee pysymään merkityksellisenä siinä rinnalla. Koneet eivät voi (tai ainakaan en toivo niiden kehittyvän siihen pisteeseen, että voivat) korvata inhimillistä kohtaamista. Väestö ikääntyy ja mm. hoiva-alalla jo nyt näkyvä työvoimapula tulee kasvamaan. Kulttuurin, matkailun, elämysteollisuuden, ravintola-alan, hyvinvointialan ym. kysyntä tuskin tulee laskemaan eikä näitä voida tuottaa ilman ihmisiä. En ole huolissani työn määrän vähentymisestä, vaan työelämän jatkuvan epävarmuuden lisääntymisestä.  Työn luonne muuttuu pikkuhiljaa suorittavasta ja yksitoikkoisesta kohti merkityksellisempää ja monipuolisempaa, mikä on pelkästään positiivinen asia.

Ne, jotka kykenevät sopeutumaan jatkuvaan muutokseen ja epävarmuuteen, suhtautumaan avoimin mielin uuteen ja oppimaan sekä opiskelemaan joustavasti uusia taitoja pärjäävät. Tämä luo haasteita mukana pysymisessä ja saa helposti pelkäämään, miten lapsemme jaksavat ja pärjäävät. Siksi meidän on panostettava koulutukseen varhaiskasvatuksesta alkaen voimakkaasti. Se tarkoittaa hyvien opetussuunnitelmien lisäksi tehokasta tukemista. Se edellyttää riittävästi (eli paljon nykyistä enemmän) investointeja koulukuraattoreihin ja -psykologeihin ja eritysopettajiin. Inkluusiota olisi myös syytä tarkastella pikaisesti uudelleen. Nykyisellään liian moni tippuu kyydistä jo ala-asteella.

Jotta tulemme toimeen yhä muuttuvammassa ympäristössä ja pätkätyöllisyyden epävarmuudessa, tarvitaan perustulo, jonka varassa selviydymme myös huonompina hetkinä, ja johon voimme luottaa. Lisäksi tarvitaan kannustimia jatkuvaan ja uudelleen kouluttautumiseen sekä itsensä työllistämiseen. Kaikki toimeliaisuus pitää nähdä tulevaisuudessa yhä merkittävämpänä.

Työelämä muuttuu, mutta ihminen sopeutuu. Ei meillä ole mitään hätää, kunhan pidämme huolta toisistamme, investoimme koulutukseen ja päivitämme perusturvan tälle vuosisadalle.

Minkälaista on hyvä kaupunkisuunnittelu? Mitä kaikkea pitää huomioida viihtyisässä ja elinvoimaisessa ympäristössä? Meitä on täällä moneksi ja tarpeet sekä mieltymykset ovat sen mukaisia. Pitää huomioida hirveä määrä erilaisia tekijöitä lähtien peruspalveluista, lähiluonnosta ja kulttuurista päätyen taloudelliseen todellisuuteen.

TYÖPAIKAT, KAUPUNKIKULTTUURI JA TALOUS

Mä tarkastelen tätä mieluiten oman ympäristöni, eli Myyrmäen suuralueen näkökulmasta. Myrtsissä on käyty vilkasta keskustelua kaupunginosan kehityksestä, jossa asuntoja rakennetaan korkealle ja kovaa mutta työpaikkaneliöt uhkaavat kadota. Huoli ei ole aiheeton ja kaupunginosan työpaikkojen puolesta on asemakaavoja hyväksyttäessä linjannut kaupunginhallituskin. Työpaikkojen lisäksi alueelta uhkaa hävitä kolmannen sektorin toimintatiloja ja kunnan asukastilat. Mm. kulttuurialan toimijoita yhteen keräävät yrityskehityspalveluita tarjoavat Myyräncolo ja Coworking Myyr York odottavat uusia tiloja asuntorakentamisen alta. Elinvoimaisesta Myyrmäestä kehittyy nukkumalähiö, jossa segrekaatiokehitys voimistuu, ellei kulttuuria, asumista, työpaikkoja ja palveluita suunnitella järkevästi rinnakkain.

Tästä päästään aasinsiltaa pitkin taloudelliseen näkökulmaan. Hyvä kaupunki on monimuotoinen, yhdenvertainen ja erilaisista taustoista tulevia, eri tulotason ihmisiä palveleva. Kaupunki ei kuitenkaan pysy taloudellisesti kestävällä pohjalla, ellei sen tulopohja ole riittävällä tasolla. Tulot kertyvät suurilta osin veroista ja siksi on välttämätöntä, että asukkaiksi houkutellaan myös keski- ja korkean tulotason ihmisiä. Vain siten voimme rahoittaa palvelut myös matalammilla tuloilla eläville asukkaille. Korkean tulotason ihmisiä, joiden on mahdollista valita asuinalueensa muunkin kuin matalien asumiskustannusten perusteella houkutellaan nimenomaan elinvoimaisella ympäristöllä, kaupunkikulttuurilla, työpaikoilla ja toimivilla palveluilla. Siksi on myös talouden näkökulmasta äärimmäisen tärkeää muistaa kaupunginsuunnittelussa työpaikat, kulttuuritilat ja yhteisöllisyyttä lisäävät matalan kynnyksen kohtaamispaikat.

Talouden näkökulmasta on oltava varovainen myös pientaloaluiden suhteen. Maksukykyisiä korkeamman tuloluokan ihmisiä ei muuta pientaloalueille, joiden maine uhkaa heikentyä luhtitalojen ja korkeamman rakentamisen alla. Segregaation ja ghettoutumisen torjumiseksi on järkevää sekoittaa yhdyskuntarakennetta ja erilaisia asumismuotoja, mutta jos vanhan pientaloalueen luonnetta muutetaan liian tiiviiksi tai rakennetaan liian korkeaksi, muuttavat pian maksukykyisimmät asukkaat toisaalle. se ei ole kenenkään etu. Entinen lähiöni Varisto on ollut musta hyvä esimerkki pientaloalueesta, jossa on rakennettu sen henkeen sopivasti Saton ja kaupungin asuntoja omistuskotien sekaan. Sen voi siis tehdä fiksustikin.

VEHREYS YMPÄRILLÄMME

Kaupunki tarvitsee myös luontoa. Jokainen meistä kaipaa ympärilleen raikasta vihreää maaperää asvaltin vastapainoksi. Itse huokaisen helpotuksesta kesäisin, kun pääsen työpaikalta Suomenlinnasta ruuhkaisen kauppatorin ja rautatieaseman läpi Vapaalaan, jossa kuulen lintujen laulun ja näen ympärilläni vihreyttä ja tilaa. Lähiluonnon lisäksi ainakin itse tarvitsen metsää kävelyetäisyyden päähän. Metsässä on kaikki. Siellä on marjat ja sienet, happea ja tilaa, vehreyttä ja eläimiä. Siellä lapset keksivät puuhaa aina majanrakennuksesta puissa kiipeilyyn. Metsä laskee verenpainetta ja vahvistaa immuniteettia. Sinne on jokaisen kuntalaisen voitava päästä kävellen tai pyörällä, helposti. Vantaan viheralueita ei saa leikata asuntojen tieltä liikaa ja meidän on suojeltava luonnon monimuotoisuutta jatkuvasti.

Kasvavan kaupungin suunnittelussa on lähtökohtaisesti järkevämpää tiivistää keskusta-alueita, kuin kaventaa luonto ja pientaloalueita. Luonnon monimuotoisuudesta on huolehdittava talkoilla, lähiluontokummitoiminnalla ja suojelemalla riittävästi alueita. Myös keskusta-alueilla tarvitaan vehreyttä, ja sitä tuleekin lisätä pienten puistojen ja puistikoiden lisäksi erilaisin viherkattoratkaisuin ja sisätiloissa viherseinillä.

Nykyään paikkaa poliittisella kentällä punnitaan ennemmin asteikolla arvoliberaali ja arvokonservatiivi, kun taas vasemmisto-oikeisto ajattelu nähdään jo hieman vanhentuneena. Liberaalista puhutaan myös vapaamielisenä ja konservatiivista vanhoillisena. Onko sillä sitten lopulta merkitystä millä asteikolla punnitaan ja punnitaanko ylipäätään? Kyllä sillä on. Se kertoo ehdokkaan arvomaailmasta paljon.

Asteikoille itsensä asettaminen voi olla hankalaa ja riippuu pitkälti kysymyksistä sekä niiden asettelusta. Jos esimerkiksi kysytään talouspoliittinen peruskysymys: Nostetaanko veroja ja satsataan palveluihin vai lasketaanko veroja ja leikataan palveluista, on jako selkeä.  Mutta kysymys voi koskea myös esim. työllisyyspolitiikkaa ja siihen liittyvää keppiä vastaan porkkana. Itselleni ainakin viimeinen on hankalampi kysymys. Olen poliittisen kentän vasemmalla puolella, mutta identifioidun lähelle keskustaa.

Mitä tulee arvoasteikolle liberaali ja konservatiivi, koen itseni liberaaliksi eli vapaamieliseksi. Puoluekone Betan poliittinen kartta määrittelee arvoliberaalin seuraavasti:Vapaamielinen henkilö sallii ihmisten itse määrittää omat arvonsa, sekä kannustaa vapaata ajatustenvaihtoa riippumatta ihmisen syntyperästä tai asemasta yhteiskunnassa. Vapaamielisyys ei puhtaasti vastaa liberalismia, koska se ei ota kantaa taloudellisiin arvoihin.”

Nykyään asteikot asetellaan ristikkäin ja asetun poliittisella kartalla viimeisimmän testin mukaan näin:

Vasemmisto-Oikeisto: -71 (itselleni yllättävän vasemmalla)
Vapaamielinen-Vanhoillinen:
-24 (maltillisesti liberaali)

Korona on osoittanut meille ehkä käänteen tekevästi sen, miten luonnotonta ja hyvinvointiamme heikentävää individualismi ja eristäytyminen ovat. Jo ennen pandemiaa vietimme kasvavassa määrin aikaa ruutujen äärellä ja yhä vähemmän aikaa toistemme kanssa kasvotusten.

Samalla, kun sosiaalinen media tuo maailman lähelle, se tekee yhteydestämme etäisempää. Ihminen hakeutuu luontaisesti samanhenkisten seuraan ja somessa se vetää meitä syvälle omiin kupliimme. Somessa keskustelusta on vaikea saada positiivista ja interaktiivista. Se on lyhyiden näkemyksien läimimistä, jossa menetämme kasvojemme ilmeet ja vivahteet. Emme kuule äänensävyjä tai harkitsevia taukoja. Me klikkaamme lyhyesti omia totuuksiamme. Koska vetäydymme samanmieliseen kuplaan, alamme viritellä viholliskuvia toisista kuplista.

Me tarvitsemme lisää yhteisöllisyyttä ja yhteyttä toisiimme. Lopulta lähes kaikki voivat löytää jonkun yhteisen intressin keskenään ja meissä on paljon vähemmän pahantahtoisuutta kuin kuvittelemme. Siispä ulos kuplista ja epämukavuusalueelle. Kunhan tämä eristävä viruksen perkele väistyy, pidetään taas talkoita, tehdään yhdessä, kutsutaan naapurit kylään, osallistutaan hyväntekeväisyystempauksiin. Ja pidetään kokouksia naamatusten! Mulla on ainakin ikävä teitä, ihmiset!

Monilla on sellainen käsitys, että vihreät lähtökohtaisesti vastustavat kaikkea yksityisautoilua ja haluavat ihmisten pyöräilevän ja liikkuvan junalla joka paikkaan.
Me emme kuitenkaan puolueena ole yksi ehdoton mielipide, vaan joukkoomme mahtuu monenlaista näkemystä. Yhteisesti jaamme huolen ilmaston lämpenemisestä sekä autoilun osallisuudesta yhtenä tekijänä sen kiihtymiseen. Hiilidioksidipäästöjä on vähennettävä jokaisella yhteiskunnan osa-alueella globaalisti, eikä yksityisautoilu suinkaan voi jäädä sen ulkopuolelle. Ratkaisuista keskustellaan aktiivisesti ja joskus ne jakavat myös vihreässä puolueessa mielipiteitä. On myös selvää, ettei yksityisautoilun tuottamien päästöjen vähentämisessä voida tarkastella koko maata samoista lähtökohdista. Isoissa ja tiiviissä kaupungeissa ratkaisut ovat ihan erilaisia, kuin haja-asutusalueilla.

Mitä sitten itse ajattelen? Minusta täydellinen autottomuus on utopia ja koska korostan realismia kaikessa maailmanparantamistyössä, en näe järkevänä tavoitella jotain, mihin ei päästä. Sen sijaan meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä autoilusta päästöttömämpää ja autojen koko tuotantoketjuista kestävämpiä. Kaupungeissa toimivan julkisen liikenteen ja pyöräilyverkoston kehittäminen ovat avaintekijöitä vähentämään yksityisautoilua lyhyillä välimatkoilla, mutta samoja keinoja ei voida soveltaa haja-asutusalueilla pitkien etäisyyksien maassa. Jakamistalous on myös mahdollisuus autoilussa.

Vantaalla ei voida kulkea sokeasti Helsingissä toimivien ratkaisujen perässä, mutta meidänkin kannattaa kehittää joukko- ja raideliikennettä. Kannatan Vantaan ratikkaa osana pääkaupunkiseudun raitiotieverkostoa. Se on myös tärkeä tekijä Hakunilan ja Länsimäen aluekehityksen kannalta. Vaikka investointi maksaa, se myös maksaa itsensä takaisin – siksi sitä kutsutaan investoinniksi. Vantaalla puhuttaa toistuvasti parkkipaikkojen vähyys ja kohtuuttomat parkkimaksut. Itse pidän kaupungin ja sen alueiden (Kivistö hyvänä esimerkkinä) vetovoimaa heikentävänä kehitystä, missä parkkitilaa ei ole asukkaille riittävästi tai parkkeeraaminen maksaa liikaa. Yksityisautoilu on Vantaalla monelle välttämättömyys. Työpaikat, harrastukset ja lasten päiväkodit tai koulut voivat olla hyvin monessa ilmansuunnassa eikä julkinen liikenne pysty vastaamaan kaikkien asukkaiden tarpeisiin. Kaupunginsuunnittelussa olisikin huomioitava pysäköinti paremmin tulevaisuudessa, sillä vaikka kaupunkia kehitetäänkin joukkoliikenteen ympärille, tarve autoilulle ei tule poistumaan.

Useimmat meistä niinsanotusti flexaavat, eli käyttävät sekä joukkoliikennettä, jalkojaan, pyörää että autoilua eri tilanteissa jouhevasti. Itse kuljen työpaikalleni Vapaalasta Suomenlinnaan Fillarilla, junalla ja lautalla. Lapset kuitenkin haen mieluiten autolla päiväkodista ja eskarista, koska ne ovat eri paikoissa ja koska usein on paljon kannettavaa. Lisäksi matkalla saatetaan käydä kaupassa tai muilla asioilla. Miehelläni taas on työpaikka sen verran hankalasti julkisilla saavutettavissa, että priorisoimme yhteisen aikamme yksitysiautoilun välttämisen edelle. Koska meillä on auto, on sen hyvä olla mahdollisimman vähäpäästöinen ja olemmekin päätyneet hiilijalanjäljeltään toistaiseksi Suomessa puhtaimpaan ja kohtuuhintaiseen ratkaisuun, biokaasuun. Se on ymmärtääkseni kestävin ratkaisu jos auton koko elinkaari huomioidaan.

Näissä autoiluasioissakin olisi hyvä edetä vastakkainasettelusta dialogiin. Ratkaisuja päästöjen vähentämiseksi ja kestävän tuotannon edistämiseksi on, me vain tarvitsemme toimivia kannustimia autokannan uusiutumiseen ja investointeja sekä sähkölatauspisteiden että kaasuasemien lisäämiseksi. Julkista liikennettä ja raideverkostoa kannattaa kehittää sen ohella.